Matkamuistoja Ugandasta ja Ruandasta

Lokakuussa jätimme Nairobin ja Kenian muutamaksi viikoksi ja matkasimme maan länsinaapuriin Ugandaan, josta kävimme viikon verran myös Ruandassa. Tämä maata pitkin busseilla ja minibusseilla tehty reissu oli yhdistelmä työprojektiin liittyviä tapaamisia ja vapaampaa seikkailua. Tässä postauksessa yhteenvetoa reissun kohteista ja vinkkejä Itä-Afrikassa matkustamiseen, erityisesti maata pitkin liikkumisen suhteen. Valtaosa tänne matkaavista varmastikin lentää maiden välillä, mutta ilman (yllättävän kalliita) lentojakin kyllä pääsee paikasta toiseen, joskin usein varsin hitaasti.

Aloitimme matkan Ugandaan Länsi-Kenian Kitalesta, jossa olimme käyneet vierailemassa suomalaisomisteisella kahvifarmilla, liittyen Mannan Insectin mahdollisiin tuleviin projekteihin Keniassa. Kitalesta ei ole Ugandan rajalle Malabaan kuin 120 kilometriä, joten kuvittelimme pääsevämme sinne kohtalaisen nopeasti matatulla, eli eräänlaisella pikkubussilla. Onnistuimme kuitenkin (jälleen kerran) valitsemaan bussiasemalla todella hitaan vaihtoehdon, ja päädyimme ensin odottamaan lähtöä tunnin verran ja sitten köröttelemään pitkin melko erikoista reittiä, pysähdellen ihan jatkuvasti. Lisäksi, vaikka kyseessä piti olla Malabaan menevä auto, se ajoikin Bungomaan, jossa meidät siirrettiin toiseen kyytiin kohti rajaa. Matatu-firmoja tosiaan on melkein reitillä kuin reitillä useita, ja kaikki tietenkin sanovat olevansa lähdössä ihan juuri ja ajavansa nopeasti perille, joten valinta voi helposti mennä pieleen. Yleensä paras tapa on kysyä joltain paikalliselta suositusta, mutta jossain muualla kuin bussiaseman liepeillä, sillä siellä kyllä kaikenlaisia suosittelijoita ja “parhaalle” autolle johdattavia “apulaisia” riittää.

Rajan ylitys Keniasta Ugandaan tehtiin kävellen, ja mitään ruuhkaa ei rajamuodollisuuksien kanssa ollut. Sekä Malaba että suositumpi Busian raja ovat ns. yhden toimiston rajoja, eli ulosleimaus ja saapuminen tapahtuu samassa toimistossa, saapumismaan puolella rajaa. Meillä oli Itä-Afrikan (Kenia-Uganda-Ruanda) viisumi, joten paljon leimaamista kummempaa ei tarvittu, paitsi paperikopiot passista ja viisumista, mutta ne sai helposti viereiseltä luukulta. Ugandan puolella löydettiin nopeasti Jinjaan ja Kampalaan menevä matatu-taksi, mutta eihän se tietenkään ihan heti ollut lähdössä. Aurinko oli jo laskemassa kun viimein päästiin matkaan, ja aluksi toki vielä kierrettiin pari kierrosta kylällä etsimässä lisää kyytiläisiä. Pimeä laskeutui ja vähän hirvitti, ei ollut tietenkään turvavöitä, tie ei ollut kovin kummoisessa kunnossa, ja alkoi satamaan ja ukkostamaan. Ehkä vähän hengenvaarallista touhua oli se matka, rekkoja ohitelleen märällä tiellä pimeässä kaahaten, ukkosen pauhatessa ja salamoiden räiskyessä kaikkialla ympärillä. No, päästiin hengissä ensimmäiseen kohteeseemme Jinjaan, mutta suosittelemme ja suosimme kyllä päivänvalolla matkustamista.

Perhekotivierailu Niilin alkulähteillä Jinjassa

Jinja on Victoria-järven rannalla, Niilin alkulähteillä sijaitseva kaupunki, joka tunnetaan turismikohteena erityisesti koskenlaskuretkistä ja muista vesiurheilumahdollisuuksista. Meille suurin syy käydä Jinjassa oli kuitenkin kutsu vierailemaan Furaha-talolla, pienen suomalaisen yhdistyksen perustamassa perhekodissa. Toivonkoti Furaha tarjoaa vähäosaisille, rikkinäisistä perheistä tuleville tai orvoksi jääneille ugandalaistytöille turvallisen kodin ja mahdollistaa heille koulutuksen.

Vierailumme aikana saimme tutustua perhekodin vanhempiin, Julietiin ja Rogersiin, sekä tietysti lapsiin, joiden naurun täyteisiä leikkihetkiä oli ilo seurata (sana Furaha muuten on swahilia ja tarkoittaa iloa). Talossa asuvat tällä hetkellä lähikoulua käyvät tytöt Aisha, Jovita, Shifa ja Rachel, kaksi Julietin ja Rogersin omaa lasta, Shammah ja Gerson, sekä osittain vielä myös Scovia, joka on juuri valmistunut kampaajaksi. Kaikilla ugandalaisilla lapsilla ei valitettavasti ole mahdollisuutta koulunkäyntiin, joten se on tytöille todella merkittävä asia, ja auttaa heitä myöhemmin jatkamaan hyvinvoinnin rakentajina.

Furaha-kodin toimintaa ylläpitää vapaaehtoistyöllä ja lahjoituksina kerätyin varoin suomalainen Furaha ry, jonka kautta kenellä tahansa on mahdollisuus päästä tukemaan näiden ihanien tyttöjen asumista ja koulutietä. Lahjoitusvarat käytetään lyhentämättömänä talon toiminnan ylläpitämiseen ja tyttöjen koulumaksuihin, joten Furaha on hyväntekeväisyyskohde, jossa voi luottaa siihen, että antamasi apu menee perille ilman välikäsiä, ja käytetään todelliseen tarpeeseen. Jos siis mietit vaikkapa kohdetta joulukorttirahoille tai aineetonta joululahjaa jollekin läheiselle, anna lahjoitus Furahan tytöille! Lue lisää toiminnasta ja avustustavoista Furahan verkkosivuilta.

Kaoottinen Kampala

Jinjasta matkamme jatkui isommalla bussilla, paikoin huikean vehreissä metsämaisemissa Ugandan pääkaupunkiin Kampalaan, jossa saimme heti maistiaisen kaupungin kuuluisista ruuhkista. Uber-kyyti bussipysäkiltä kolmen kilometrin päähän Airbnb-asuntoon eteni todella hitaasti, ja käveleminen olisi ollut parempi vaihtoehto. Sittemmin Kampalassa käveltiinkin paljon, ja siinähän sitä samalla tutustuu myös ympäristöön. Majapaikkamme Bukuton alueella oli varsin kiva ja suurehko asunto, ja Bukuto on paljon kiireistä ja melkoisen rähjäistä ydinkeskustaa miellyttävämpi, ja turvallisen tuntuinenkin alue.

Kampala ei ole mikään varsinainen turismin keskus, vaan monelle matkailijalle lähinnä läpikulkupaikka. Mekin keskityimme siellä enimmäkseen työhommin, eikä kaupungin nähtävyyksiä pahemmin tullut kierrettyä. Lenkeillä ihastelimme apinoita ja keskustassa kävellessä marabuhaikaroita ja niiden poikasia, kävimme paikallisella pienpanimolla, maistelimme niin paikallisia ruokia, intialaisten ravintoloiden antimia kuin sushia ravintoloissa, ja tapasimme paikallisia hyönteisbisnekseen liittyviä kontakteja.

Viikonloppuloma Ssese-saarilla

Kampalasta matka jatkui matatulla Victoriajärven rannalle Entebbeen, josta hyppäsimme Bugalan saarelle menevään lauttaan. Bugala (tai Buggala) on osa Ssese-saariksi kutsuttua saariryhmää, joka tarjoaa erityisesti paikallisten suosiossa olevan rantalomakohteen vain muutaman tunnin matkan päässä Kampalan vilskeestä. Kaikkiaan 84 saaren saariryhmän suurimman saaren mainostetaan tarjoavan luksusresortteja, valkoisia rantoja, trooppisia metsiä ja eksoottisia eläimiä. Bugala on myös saarista kehittynein, ja sinne on helppo päästä mantereelta. Kalangalan lauttarannasta on lyhyt matka useampaan eri tasoiseen resorttiin, joista me valitsimme edullisen mutta aivan viihtyisän Philo Leisure Gardensin.

Kalangalassa tai Bugalan saarella ylipäätään ei ollut tarjolla mitenkään valtaisan paljon tekemistä, eikä meille, yllättävää kyllä, edes tarjottu esimerkiksi mitään järjestettyjä retkiä. Osa resorteista näytti tarjoavan esimerkiksi mönkijäajelua, ja ehkäpä sesonkiaikaan aktiviteetteja on saatavilla laajemmin. Me päädyimme tutustumaan saareen lenkkeilyn lisäksi moottoripyörän selästä. Vuokrasimme resortin portinvartijan pyörän muutamaksi tunniksi, ja kiertelimme ihailemassa maisemia ja kävelimme pitkin rauhallisia rantoja lintujen ja apinalaumojen seurassa.

Ugandasta Ruandaan

Saariloman päätteeksi otimme maksuttoman lautan Bugoman satamasta mantereelle Bukakataan, josta jatkoimme Masakan kautta Mbararan kaupunkiin. Kyyti rannasta Masakaan oli kyllä taas melkoinen elämysmatka… Bukakatan laiturissa oli auton tarjoajia riesaksi asti, ja päädyimme yhdessä jo saaren puolella samassa kyydissä olleen paikallismiekkosen kanssa rähjäisen vanhan Toyotan takapenkille. Lähtiessä ei tainnut olla kuin me kolme takana ja yksi matkustajaa edessä, mutta pian otettiin kyytiin pari tyyppiä lisää. Luultiin jo tässä vaiheessa, että auto oli enemmän kuin täynnä, mutta sitten joku tien laidassa huitonut farmaripoika sai kuskin taivuteltua ajamaan peltotielle, hakemaan kyytiin joku pari sataa kiloa ananaksia. Niitä sitten nakeltiin takakontti täyteen, rinkat ja muut tavarat pakattiin niiden päälle, ja koko lasti ja luukku kiinnitettiin naruilla. Ostettiin kuormasta yksi maistiainen, ja olihan muuten herkullista ananasta! Hedelmien lisäksi tietysti myös farmaripoika tuli kyytiin, ja vielä poimittiin pari muutakin kaveria mukaan niin, että loppumatkan etupenkillä oli kolme matkustajaa ja takapenkillä kuusi, kahdessa kerroksessa. Sen verran raskas lasti oli, että yksi pidempi ylämäki piti mennä peruuttamalla ylös. Kaikkea sitä, mutta this is Africa 😀

Mbararassa viivähdettiin vain yöpymisen verran, ja jatkettiin yhden työhommiin liittyvän kalafarmivierailun kautta kohti Ruandaa. Rajanylitys oli jälleen helppo ja nopea, vaikka Ruandan leimauksen yhteydessä kyseltiinkin varsin kattavasti kaikenlaista majoitusvarauksesta meidän ammatteihin. Lyhyen kävelymatkan päästä rajasta löydettiin bussi Kigaliin, ja hämmästyimme suuresti kun sillä oli ihan aikataulu ja hintataulukko! Ruandahan on hieman nopeammin kehittyvä maa kuin Uganda tai Kenia, ja sellainen tietynlainen järjestelmällisyys näkyi heti. Toki maaseudulla elämä on todella yksinkertaista ja köyhää, ja maatöitä tehdään ihan perinteisesti kuokilla ja lapioilla. Maisema sekä ennen rajaa että sen ylittämisen jälkeen oli sumuisen vuoristoista ja todella vehreää, ja katunäkymässä toistui jättimäisten banaanikuormien ja minkä lie puunrankojen raahaaminen niin mopolla, polkupyörän päällä sitä työntäen tai päänpäällä kuljettaen.

Modernilla Kigalilla on verinen historia

Kenian ja Ugandan vilkkaiden pääkaupunkien jälkeen Ruandan suurin kaupunki Kigali oli hyvin erilainen. Kigalin keskusta on todella siisti ja hyvin organisoitu, modernin ja jopa länsimäisen oloinen, sekä jotenkin todella hiljainen. Mopoja on paljon (ja kypärä on pakollinen!), mutta autoja huomattavan vähän, polkupyöräilijöille ja jalankulkijoille on paikoin omat kaistat, ja suojateitä pystyi ylittämään niin, että autot todella pysähtyvät. Ihan eri meininki kuin Kampalassa tai Nairobissa. Kigali on kasvanut 2000-luvulla paljon, ja suuri osa kaupungista on rakennettu uudelleen vuoden 1994 kansanmurhan jälkeen.

Majoituimme Nyarugengen alueelle keskustan tuntumaan oikein nättiin Airbnb-asuntoon, ja vietimme Kigalissa muutaman osin työntäyteisen päivän. Kaupunkiin tutustuminen jäi lähinnä kävelykierrosten ja lenkkeilyn varaan, mutta kävimme sentään Kigalin merkittävämmässä nähtävyydessä, kansanmurhan muistomerkkimuseossa (Kigali Genocide Memorial) ja myös belgialaisten rauhanturvaajien muistomerkillä. Ruandan järkyttävän kansamurhan vaiheita esittelevä museo on vaikuttava kohde, jossa on esillä aika karua kuvastoa ja esineistöä vuoden 1994 tapahtumista. Viimeistään kierroksen päättävä “lasten alue” koskettavine tarinoineen, suurine kuvineen ja murhatapakuvauksineen saa varmasti paatuneemmankin kovanaaman kyyneliin. Museon lisäksi alueella on suuret, koruttomat joukkohaudat, joihin on haudattu yli 200 000 kansanmurhan uhria, joita kaikkiaan oli toista miljoonaa.

Belgialaisten rauhanturvaajien muistomerkki puolestaan kertoo taustoja kansanmurhalle ja kymmenen rauhanturvaajan surmaamiselle. Tämä karmea teko johti belgialaisten joukkojen vetäytymiseen maasta, ja siten osaltaan mahdollisti kansanmurhan tapahtumien leviämisen valtaviin mittasuhteisiin.

Tappavan vaarallinen Kivu-järvi

Kigalista matkamme jatkui Kibuyeen, Kivu-järven rannalle Ruandan länsirajalle. Tämäkin matka taitettiin taas bussilla, eikä ollut mikään ihan lyhyt reissu sekään, sillä tie, jonka piti olla hyväkuntoinen, oli paikoin aivan todella surkea ja osin tietöiden alla. 130 kilometrin matkaan taisi mennä joku neljä ja puoli tuntia, mikä toki Afrikan mittakaavassa on vielä varsin lyhyt matka. Bussimatkalla luettiin artikkeleja Kivu-järvestä, joka on yksi maailman kolmesta “räjähtävästä” kaasujärvestä, ja eräänkin suomaisen lehden otsikon mukaan maailman vaarallisin paikka…

Kivu-järven räjähtävyydessä on kyse siitä, että syvässä, vulkaanisella maaperällä sijaitsevassa järvessä on veteen sekoittuneena tolkuttomat määrät hiilidioksidia sekä metaania, ja nämä kaasut voivat purkautua väkivaltaisesti, jolloin kaikki yli kaksi miljoonaa järven ympäristössä asuvaa ihmistä (plus vierailevat turistit) ovat vaarassa tukehtua ja/tai hukkua tsunamiin. Purkautuva hiilidioksidi on normaalia hengitysilmaa raskaampi kaasu, joten se käytännössä syrjäyttää kaiken ilman läheltä maanpintaa. Purkautumisen ei kuitenkaan pitäisi ihan itsestään tapahtua, vaan sen käynnistymiseen tarvittaneen voimakas maanjäristys tai tulivuorenpurkaus. Paikallisia eläminen moisella riskialueella ei tuntunut stressaavan, ja järven tilaa on pyritty tasapainottamaan pumppaamalla sieltä kaasuja energianlähteeksi.

Itse Kibuyen pikkukaupunki on oikein mukava ja maisemallisesti viehättävä pieni järvenrantakohde. Majoituimme muutaman päivän Rebero Kivu Resortissa*, joka osoittautui vallan oivaksi majapaikaksi, ja jonka ravintolasta sai herkulliset ruuat. Päiväohjelma Kibuyessa koostui lähinnä työ- ja blogihommia, ja jätettiin kaikkialla mainostettava veneretki lähisaarille tekemättä, sillä säät oli melkoisen epävakaiset ja päivittäin ukkosti. Kibuyeta voi kyllä suositella kohteeksi Ruandassa, ja moni pitää myös pohjoisempana rannikolla sijaitsevasta Gisenyista. Läntisen Ruandan vetonauloihin kuuluu tietysti myös gorillaretket, joita tehdään erityisesti Vulcanoes National Parkissa Kongon rajalla.

Paluu Keniaan

Kibuyesta palasimme takaisin Kigaliin, ja sieltä edelleen Kampalan kautta takaisin Keniaan. Alkuperäinen ajatus oli lentää Kigalista Nairobiin, mutta lentohintojen ollessa melkoisen hävyttömiä, jatkoimme maata pitkin matkailua. Paluumatka oli saapumista huomattavasti suoraviivaisempi, sillä tällä kerta käytettiin maiden välillä kulkevia pitkän matkan busseja Kigalista Kampalaan ja Kampalasta Nairobiin. Nämä isot bussit ovat lyhyitä linjoja ajavia matatuja ja pikkubusseja helpompi ja nopeampi (ja vähän kalliimpi) tapa edetä, mutta mitään varsinaisia pikalinjoja ne eivät kyllä ole, jo pelkästään tieverkon kunnon ja ruuhkien vuoksi. Matka Kigalista Kampalaan kesti noin 12 tuntia, ja yöbussi Kampalasta Nairobiin noin 16 tuntia. Näitä kahta matkaa ei sentään istuttu putkeen, vaan pysähdyttiin välillä pariksi yöksi Kampalaan.

Takaisin Nairobissa oltiin lokakuun loppupuolella, ja elely siellä jatkui kivassa uudehkossa Ambra studio apartmentsissa* Kileleshwan alueella. Muutimme siis Ngong Roadin vilskeestä rauhallisempaan paikkaan, vähän “paremmalle” alueelle. Siellä vierähti reilu pari viikkoa enemmän ja vähemmän työ- ja blogihommien parissa, eli sellaista normaalia nomadiarkea viettäen. Marraskuun puolella oli sitten taas aika uusien maiden ja uusien Afrikka-seikkailujen, jatketaan niistä seuraavassa postauksessa!

Ugandan ja Ruandan reissua kerrattiin muuten myös podcastin puolella, kuuntele tästä!