Koronapäiväkirjat: Lähimatkailua ja lockdown-elämää Ranskassa

Elokuisen vaellusloman jälkeen palattiin vielä pariksi viikoksi talonvahdeiksi ja puutarhanhoitajiksi ystäviemme kotitaloon Ranskan Alsacessa. Aika kului nopeasti töiden parissa, ja saatiinkin aikaiseksi melko paljon niin asiakasprojekteissa kuin omienkin hommien suhteen. Alsacen viinipeltojen keskellä olisi viihtynyt mainiosti vaikka koko syksyn, mutta talonväen palatessa kotiin Suomesta, meidän oli aika siirtyä uusiin maisemiin. Meillä ei koronan ja alati muuttuvien rajoitusten vuoksi ollut mitään suuria suunnitelmia tehtynä, mutta epävarman tilanteen keskellä, ja uuden lockdownin ollessa mahdollisuus, pidettiin parhaana vaihtoehtona hieman pidempiaikaista asuntoa, mieluiten Ranskassa. Onneksemme löysimme Trusted Housesittersin* kautta avoimen talonvahtipaikan Lounais-Ranskassa, ja tulimme valituksi. Pienessä kylässä Saint Astierin lähellä Dordognessa meitä odotti brittipariskunnan tyhjä talo ja kissa. Pakattiin siis auto ja lähdettiin syyskuun alussa matkaan halki Ranskan.

Uusi väliaikainen kotimme osoittautui kerrassaan viehättäväksi, vanhaksi mutta hiljattain remontoiduksi taloksi minikokoisessa, vain noin kymmenen talon kylässä. Vaikka paikka oli ihan maaseudulla, lähin pikkukaupunki ruokakauppoineen oli vain muutaman kilometrin päässä. Meidän ”velvollisuuksiin” kuului siis talon kissan, noin 14-vuotiaan Reggie-herran ruokkiminen ja rapsuttelu. Reggie oli oikein veikeä kaveri, joka tykkäsi nukkua, olla paijattavana, kehrätä, syödä ja toisinaan pyydystää hiiriä.

Talon tiluksiin kuului myös erinäisiä hedelmäpuita, ja päästiin keräämään niin viikunoita, viinirypäleitä ja omenoita kuin saksanpähkinöitä ja granaattiomenoitakin. Tykättiin kovasti paikasta, ja aloilleen asettuminen oli siis helppoa. Syksyn ohjelmassa oli työprojektien lisäksi paljon blogihommia, sillä pistettiin pystyyn peräti kolme uutta blogia, joista tämä Elämää Nomadina on yksi. Istuttiin siis jälleen ahkerasti koneiden ääressä, mutta päätettiin, että pidetään sentään yksi vapaapäivä joka viikko, ja yritettiin pyhittää lauantait lähimatkailulle. Alkusyksystä suurempia liikkumisrajoituksia ei vielä ollut, joten päästiin tutustumaan useisiin upeisiin kaupunkeihin, kyliin ja linnoihin.

Périgueux, Bergerac ja Perigord Noirin jokilaaksot

Lähimatkailu syksyisessä Dordognessa olikin aika mahtavaa hommaa, seuraten miten ruska hiljalleen värjäsi maisemaa. Ajeltiin pitkin pieniä teitä, läpi hurmaavien keskiaikaisten kylien ja ohi sinne tänne ripoteltujen linnojen, ja tutustuttiin myös alueen suurempiin kaupunkeihin. Ranskan koronatilanne ei syksylläkään tietysti ollut kovin hyvä, mutta pikkureissuja pystyttiin tekemään hyvinkin vastuullisesti, kun liikuttiin omalla autolla, huolehdittiin etäisyyksistä ja käytettiin tarvittaessa maskeja. Muiden ihmisten välttely onnistui itse asiassa yllättävän hyvin myös suosituissa turistikohteissa, sillä väkeä oli liikkeellä vain hyvin vähän.

Périgueux on Dordognen pääkaupunki, ja noin 30 000 asukkaan väestöllään myös alueen suurin kaupunki. Sen historia ulottuu aina kelttiläisten heimojen valtakauteen, minkä jälkeen siitä tuli osa Rooman valtakuntaa. Kaupungissa on säilynyt raunioita roomalaisesta teatterista ja temppelistä sekä ylimystölle kuuluneesta huvilasta, jonka ympärille on rakennettu gallo-roomalaiseen taiteeseen ja arkkitehtuuriin keskittyvä museo. Kaupungin uudempi historiallinen osa, Le Puy-Saint-Front rakentui alunperin luostarin ympärille 1000-luvulla, ja sieltä löytyy kerrassaan hurmaava sokkelo vanhoja kapeita katuja ja kivirakennuksia. Keskellä kohoaa näyttävä katedraali, jonka suunnittelussa otettiin mallia Venetsian Pyhän Markuksen kirkosta, mutta joka muutti muotoaan voimakkaasti 1800-luvun jälleenrakentamisen aikana, jolloin siihen muun muassa lisättiin torneja ja kupoleita.

Bergerac, Dordognen toiseksi suurin kaupunki, ihastutti restauroidulla vanhalla keskustallaan, jossa on muun muassa upeita ristikkotaloja, kapeita kivikatuja, museoita ja lukuisia ravintoloita. Kaupunki perustettiin 1000-luvulla ja rakentui ajan tapaan linnan ympärille. Keskiajalla se kukoisti kauppakaupunkina, päävientituotteenaan viini. Bergerachan tunnetaan myös yhtenä Lounais-Ranskan viinialueista, ja kaupunkia ympäröivät viehkeät viinipeltomaisemat.

Bergeracin eteläpuolella piipahdettiin katsomassa myöskin viinistä tunnettua Monbazillacin kylää ja Monbazillacin linnaa. Kauniiseen, 1500-luvulla rakennetuun linnaan järjestetään opastetuja, myös linnan viinikellareihin vieviä kierroksia, joihin sisältyy viininmaistelu! Kuinka houkuttelevaa, mutta valitettavasti meidän visiitin aikaan paikka oli jo suljettu siltä päivältä.

Mitä mainioin reissupäivä lokakuussa oli ajelu Perigord Noirin alueelle Dordogne-joen laaksoon. Tällä ruskaretkellä päästiin aivan upeisiin maisemiin, ja saatiin kierrellä vanhoissa kylissä ilman ruuhkia. Alueelle on tyypillistä kalkkikivikalliot ja jokirantojen jyrkät seinämät, joiden päälle ja seinustoille kylät rakentuvat. Jokilaaksot on olleet asuttuja jo ammoisista ajoista lähtien, ja Perigord Noirista löytyy lukuisia arkeologisia alueita, mukaan lukien Euroopan kenties tunnetuimmat luolamaalaukset. Useita kyliä vartioivat komeat linnat, joista osa on yksityisessä omistuksessa ja jopa asuinkäytössä, osa toimii museoina.

Beynac-et-Cazenac on yksi kauneimmista kylistä, missä olen koskaan käynyt, ja ehdottomasti vierailun arvoinen. Beynacin kylä kiipeää ylös joenrannan jyrkkää rinnettä, ja kukkulan päällä sitä vartio upea, 1100-luvulla rakennettu Beynacin linna, Château de Beynac. Linnalle pääsee takakautta myös autolla, mutta suositeltavaa on kävellä sinne jokirannasta läpi kylän, pitkin ikivanhoja kivettyjä katuja, joita reunustaa suloiset kivitalot. Myös näköalat kylästä alas laaksoon ovat huikeat. Kesäsesongilla kylä on hyvin suosittu turistikohde, joten parhaan tunnelman saavuttamiseksi kannattaa ajoittaa vierailu keskikesän ulkopuolelle.

Ranskan lockdown – eristäytymistä ja lupalappuja

Lokakuun alkupuolella saatiin tietää, että talonvahtipesti, jonka siis piti alun perin kestää kuun loppuun saakka, jatkuisi vielä ainakin marraskuun ajan. Talon isännät viipyivät ensin muista syistä odotettua pidempään Lontoossa, mutta jäivät sitten jumiin matkustusrajoitusten vuoksi. Meille uutinen oli tietysti varsin hyvä, sillä viivyttiin mielellään pidempään. Elettiin jo valmiiksi hyvin eristäytynyttä elämää, joten lokakuun lopussa voimaan tullut lockdown ei sitä suuremmin muuttanut. Ranskaan asetettiin siis yhden päivän varoitusajalla voimakkaat liikkumisrajoitukset, joiden myötä kotoaan ei saanut poistua kuin välttämättömistä syistä, eli lähinnä töihin mikäli etätyö ei ole mahdollista, sekä asioimaan kaupassa, apteekissa tai lääkärissä, ja lenkkeilemään maksimissaan tunniksi, alle kilometrin säteellä kotoa. Kotoa poistuessa piti aina täyttää sähköinen ”lupalappu”, eli ilmoittaa applikaation kautta lähdön syy ja kellonaika. Maaseudulla kukaan ei tullut meidän polkujuoksulenkkien pituutta tarkistamaan, mutta tokihan siinä heti syyllinen olo tuli, jos juoksi tuntia pidempään tai liian kaukana omasta osoitteestaan.

Lockdownin alettua tehtiin muuten koronaan liittyen jakso myös Elämää Nomadina podcastiin, käyhän kuuntelemassa koonti siitä miten tämä pandemia onkaan vaikuttanut nomadielämään ja matkustamiseen.

Tiukin lockdown kesti Ranskassa joulukuun alkuun saakka, eli useamman viikon. Aika meni kyllä nopeasti, eikä eristäytyminen maaseudun rauhassa aiheuttanut suurempaa ahdistumista tai mökkihöperyyttä (eihän kissalle juttelemista lasketa höperyydeksi?). Lähinnä tehtiin töitä, lenkkeiltiin, nosteltiin rautaa kuntoiluhuoneessa, kokattiin ja katsottiin sarjoja takkatulen ääressä, ihan niin kuin ennen lockdowniakin. Kauppareissuilla naapurikaupungissa käytiin suunnilleen kerran viikossa, ja se oli siis jonkinlainen viikon kohokohta. Tunnin lenkkien lisäksi pystyttiin hengailemaan ulkona myös omalla pihalla, mutta harmitti kyllä kun tutustumismatkat lähiseudulle piti lopettaa. Joulukuun alussa lockdownia lievennettiin niin, että ulkoilla sai kerrallaan kolme tuntia, mutta edelleen tuli pysytellä 20 kilometrin säteellä kotoa. Tätä muutosta juhlistettiin juoksemalla pitkästä aikaa puolimaraton.

Brittienkin rajoitustilanteen helpotettua (hetkeksi) hieman, isäntämme suunnittelivat palaavansa joulukuun puolessa välissä, joten meidän oli aika suunnitella seuraavia liikkeitä. Päätettiin jatkaa talonvahtihommia, jos niitä vain löytyisi, sillä arveltiin erilaisten liikkumisrajoitusten jatkuvan Euroopassa vielä melko pitkään. Tästä lisää päiväkirjan seuraavassa osassa, jossa käännettään auton keula jälleen etelään.