Botswanaa Kalaharista Okavangon suistoon ja Gaboroneen

Puolen vuoden kiertueemme eteläisessä Afrikassa jatkui Namibiasta (Angolassa poikkeamisen jälkeen) maan itänaapuriin, Botswanaan. Harvaan asuttu, upeasta luonnostaan tunnettu Botswana ei ollut meille ihan täysin uusi kohde, sillä pistäydyimme Choben kansallispuistossa Sambian rajalla vuonna 2023. Tällä kertaa matkasimme maahan Kalaharin autiomaan läpi, kohteina Maun, Okavangon suisto, Francistown ja Gaborone. Tässä postauksessa tunnelmia matkan varrelta, höystettynä kuvauksilla Botswanan hieman haastavasta julkisesta liikenteestä.

Jaetuilla takseilla ja liftaten Windhoekista Mauniin

Ulkomaalaisille tavallisin tapa matkustaa Namibiasta Botswanaan lienee lentäen, mutta budjettitietoisina reissaajina, ja maata pitkin matkaamisesta muutenkin pitävinä, me päätimme kokeilla, miten siirtyminen Windhoekista Mauniin, halki Kalaharin autiomaan, onnistuu julkisella liikenteellä. Aluksi kuvittelimme, että rajalle ja sieltä eteenpäin pääsee kätevästi busseilla, mutta tämä raja on ilmeisen hiljainen, eikä säännöllisiä bussiyhteyksiä ole. Päättelimme kuitenkin, että kuten käytännössä kaikkialla, kyllä täälläkin täytyy joku paikallinen tapa liikkumiseen olla. Lopulta tästä reilun 800 kilometrin matkasta tuli aika moniosainen seikkailu, mutta perille päästiin, ja vieläpä ihan yhden päivän aikana.

Namibian osuus matkasta oli lopulta aika suoraviivainen. Aloitimme ottamalla aikaisin aamulla Uberin Klein Windhoekin “bussiasemalle”, ja hyppäsimme siellä jaettuun taksiin reilun 200 km päähän Gobabisin kaupunkiin. Gobabisissa vaihdoimme varsin rivakasti toiseen jaettuun autokyytiin, jolla saavutimme Buiteposin ja Botswanan Kalaharin raja-aseman. Rajanylitys oli helppo ja nopea – Botswanaan ei tarvitse viisumia, joten täytimme vain maahantulolomakkeet ja saimme leimat passiin. Rajalla törmäsimme myös vielä muutamaa astetta seikkailullisempaan matkaajaan, Kapkaupunigista pyörällä Viktorian putouksille ja takaisin (noin 8000 km) matkalla olevaan mieheen. Rajatyypit hieman pudistelivat päätään, sillä kuulemma Kalaharin leijonat ovat aidosti vaarallisia pyörällä liikkuvalle.

Botswanan puolella hyppäsimme aiemmasta autosta tuttujen matkustajien kanssa vanhan mummelin kyytiin, ja pääsimme Charles Hillin rajakaupunkiin. Meillä oli tiedossa, että sieltä lähtee busseja eteenäin, mutta tälle päivälle oli lähdössä vain yksi, ja sekin vasta illalla, ja Maunin sijasta Gaboroneen. Kyselimme paikallisilta, että mitenkäs täältä pääsee eteenpäin, eli mistä lähtee jaetut autot. Hieman huolestuimme, kun alkoi selviämään, että ei sellaisia ole, tai ei ainakaan enää lähempänä puolta päivää, menossa oikein minnekään. Ajauduimme paikalliseen baariin (jossa meno muuten oli yllättävän kova meno maanantaina aamupäivällä) jossa paikallinen, lomatunnelmissa ollut poliisi yritti järkkäillä meille jotain kyytiä, ja lopulta päädyimme jonkun hänen tutun autoon. Hetkellisesti innostuimme, että nyt päästään etenemään jonnekin, mutta hän veikin meidät vain kävelymatkan päähän, päätien varteen “bussipysäkille”, eli hiking stationille.

Pysäkillä haastattelimme paikallisia kyytiä odottavia tyyppejä, ja selvisi, että juuri muita vaihtoehtoja, kuin liftata rajalta tulevien autojen, yleensä kuorma-autojen, kyytiin, ei ole. Me emme juuri ole liftausta harrastaneet, mutta kun se tuntui ihan normaali tapa olevan, niin asetuimme jonon jatkoksi. Kovin tiheään rajalta ei tullut yhtään mitään autoja, ja ensimmäiset kuormurit olivat matkalla Gaboroneen, mutta lopulta, kahden aikaan iltapäivällä, pysähtyi Maunin kautta Zimbabween menossa ollut kuorma-auto. Hyppäsimme ohjaamoon, matkan viimeinen osuus pääsi alkamaan.

500 kilometrin ja seitsemän tunnin ajo Charles Hillista Mauniin meni pitkälti autiomaamaisemissa, hyvin tyhjää oli, ja hiljaista. Jotenkin olimme odottaneet näkevämme villieläimiä, mutta tällä pätkällä näkyi lähinnä vain vuohia, lehmiä, aaseja ja hevosia, usein keskellä tietä. Perille päästiin viimein yhdeksältä illalla, mutta turvallisesti ja loppujen lopuksi ihan suhteellisen mukavasti. Matkapäivän hinnaksi tuli jaetuista kyydeistä yhteensä noin 18 euroa per henkilö, ja lisäksi ostimme rekkakuskille matkaeväät kun pysähdyttiin kaupassa.

Maun on portti Botswanan tunnetuimpaan luontokohteeseen, Okavangon suistoon

Mauniin päästyämme majoituimme ensin pari päivää Mighty’s Place nimisessä, vaatimattomassa majatalossa, ja tutustuimme kaupunkiin lähinnä lenkkeillen. Maisema halki Kalaharin matkatessa oli pääosin varsin kuivakkaa, mutta Maunin ympäristö on huomattavan vehreä. Kaupunkia halkoo Thamalakane-joki, johon suuri osa Okavangon suiston vesistä päätyy Boro-jokea pitkin. Joki on ollut luonnollinen elämän lähde, ja kaupunki on rakentunut sen ympärille. Maunissa itsessään ei ole mitään kovin ihmeellistä nähtävää, ja meille olutharrastajina kaupungin kiinnostavin paikka olikin maan ainoa pienpanimo, Okavango Brewing (josta pian lisää Craft Beer Nomads -blogissa).

Maun vaikutti varsin hiljaiselta, mutta se kuitenkin tavallaan on turistikaupunki, sillä monet matkaavat sen kautta Okavangon sisämaasuistoon. Okavango on maailman monimuotoisimpia kosteikkoalueita, ja tunnettu laajasta eläimistöstään. Okavango on Choben kansallispuiston ohella Botswanan merkittävin luonto- ja turismikohde, ja suistoalueelle on rakennettu upeita luksusresortteja.

Juuri ennen Botswanaan matkustamista olimme kuulleet yhteisen ystävän kautta, että Maunissa on suomalaisomisteinen ravintola ja majatalo – Botswanassa jo pitkään viihtynyt Mauri pyörittää siellä The Bell Frog Inn ravintolaa ja majataloa. Bell Frog sijaitsee noin 25 kilometrin päässä keskustasta, kauniin, lumpeenkukkien koristaman Boro-joen rannalla, Okavangon suistoalueen laidalla. Saimme kutsun tulla tutustumaan paikkaan ja haastattelemaan jo kymmeniä vuosia ulkomailla asunutta, suomalaislähtöistä Mauria The Bell Frog Innin tarinasta.

Majoituimme yhdessä The Bell Frog Innin glamping-teltoista kaksi yötä, ja kävimme heidän kauttaan päiväretkellä Okavangoin suistossa, päästen muun muassa ihastelemaan elefantteja lähietäisyydeltä. Teimme tästä erittäin viihtyisästä ja vähän pienempäänkin reissubudjettiin sopivasta majatalosta ja ravintolasta ihan oman postauksensa, mutta tässäkin muutama kuva ja lämmin suositus paikalle, mikäli matkaat Botswanaan!

Lue lisää: Suomalainen majatalo Okavangon suiston laidalla Botswanassa

Perinteisellä mokoro-kanootilla Okavangon suistossa

Mokoro-retki on erinomainen tapa tutustua Okavangon suistoon. Mokoro on perinteinen, kapea kanootti, joka nykyään on yleensä, alueen puuston suojelemiseksi, lasikuitua, mutta aiemin valmistettiin kovertamalla yhdestä puunrungosta. Kanoottiin mahtuu kaksi matkustajaa, sekä perässä seisova “poler”, eli pitkällä sauvalla venettä ohjaava ja liikuttava opas.

Mokoro-oppaat, polerit, ovat kokeneita ja koulutettuja paikallisoppaita, yleensä Bayei tai Hambukushu yhteisöistä. Veneiden kuljetus on ollut suistossa perinteinen elinkeino pitkään, ja nykyään siihen liittyvä turismi auttaa paikallisten perheiden toimeentuloa. Aiempaa useammin polerit ovat nykyään naisia, kuten oli myös meidän oppaamme Moreni.

Koska mokorossa ei ole moottoria, se mahdollistaa äänettömän lipumisen pitkin suiston kapeita vesiväyliä, kasvillisuuden suojissa. Kanootin kyydissä suiston elämä ja kaunis kasvillisuus tulevat todella lähelle, ja sieltä käsin voi nähdä myös alueen suuria nisäkkäistä, kuten norsuja ja virtahepoja, todella läheltä.

Mokoro-retkiä tarjoavat monet matkanjärjestäjät ja majatalot. Tyypilliseen yhden päivän retkeen kuuluu kuljetus veneiden lähtöpisteelle, aluemaksut, muutama tunti vesillä, kävelyretki suiston “saaressa” sekä mukaan pakattu lounas, joka tavataan jakaa oppaan kanssa. Tarjolla on myös useamman päivän kanoottiretkiä, joiden aikana pääsee syvemmälle suistoon. Mokoro-retkien hinnat vaihtelevat paljon järjestäjästä ja sesongista riippuen. The Bell Frog Innista ostettuna päiväretken hinta oli keväällä 4000 Botswanan Pulaa, eli noin 260 euroa per kanootti, ja moottoriveneretken hinta alkaen 250 dollaria per henkilö.

Lyhyt vierailu Francistowniin

Matkamme jatkui Maunista kohti Gaboronea, pysähtyen matkalla Francistownin kaupungissa. Matkan sinne piti olla helppo siirtymä paikallisella bussilla tai pikkubussilla, mutta koska satuimme olemaan liikkeellä pääsiäisen aikaan, vieläpä pitkänä perjantaina, linja-autoasemalla oli ihan valtava tungos paikallisten matkustaessa pyhäviikonlopuksi kotiseuduilleen. Odoteltiin ja joneteltiin lähes viisi tuntia, kunnes joltain viranomaiselta tuli tieto, ettei viimeinen auto, jota he olivat vielä yrittäneet järjestellä, saanut lähtölupaa, eikä “virallisia” kyytejä enää olisi. Ehdittiin jo päättää, että kokeillaan uudestaan liftaamista, mutta sitten laiturille kurvasi jostain vielä yksi 15 hlö pikkupaku, johon mahduttiin sulloutumaan. Toivottiin, että noin 500 km matka menisi sutjakkaasti, mutta kestihän siinä, sillä tie oli paikoin ihan järkyttävän huono, ja kuoppia kierrettiin jatkuvasti. No, perille lopulta kuitenkin päästiin.

Francistown on Botswanan toiseksi suurin kaupunki, mutta koska asukkaita on vain reilu 100 000, se on varsin pieni ja hiljainen. Kaupungin syntyhistoria liittyy vahvasti 1800-luvun lopun kultaryntäykseen, ja nykyään se on pohjoisen Botswanan kaupan ja teollisuuden keskus, jossa käy ostosmatkalaisia myös Zimbabwen puolelta. Francistown ei todellakaan ole mikään suosittu turistikaupunki, ja meidänkin syy matkustaa sen kautta liittyi työkuviohin. Viihdyimme kaupungissa kuitenkin varsin hyvin muutaman päivän, keskittyen töihin ja kirjoitushommiin, tavaten paikallisia mahdollisia yhteistyökumppaneita ja asiakkaita, lenkkeillen ja käveleskellen keskustassa.

Bostwanan pääkaupunki Gaboroneen tutustumassa

Francistownista jatkoimmme bussilla kohti etelää, Etelä-Afrikan rajan tuntumaan, Botswanan pääkaupunki Gaboroneen, joka on maan talouden, politiikan ja yritystoiminnan keskus. Noin 250 000 asukkaan keskittymä on Botswanan mittakaavalla suurkaupunki, ja jos koko kaupunkiympäristön väestö lasketaan, asukkaita on yli puoli miljoonaa (koko maan väkiluvun ollesa vain 2,6 miljoonaa).

Gaboronessakin keskityimme pitkälti istumaan koneiden ääressä, ja lisäksi meillä oli bisnes-tapaamisia, joiden myötä päädyimme osallistuimme myös YK:n kiertotaloustapahtumaan. Ehdimme kuitenkin myös muun muassa tekemään pienen patikan Kgale Hill -kukkulalle.

Kävimme Gaboronessa muutaman kerran syömässä ulkona, ja vaihtoehtoja siihen löytyy hyvin yksinkertaisista katukeittiöstä erittäin hienoihin ravintoloihin. Tämä, kuten myös muun muassa asumisen hyvin monenlaiset tasot, kuvastaa Botswanan valtavan suuria tuloeroja. Vaikka maan timanttituloihin nojaava talous on yksi koko Afrikan vakaimmista ja menestyneimmistä, Botswanassa on vaikea rakenteellinen työttömyys, ja suuri osa väestöstä elää pienimuotoisen omavaraistalouden varassa. Rikkaammankin väestön tilanne näyttää tällä hetkellä aiempaa heikommalta, sillä Botswanan timanttitulot ovat romahtaneet rajusti, ja valtio kamppailee vakavan budjetti- ja kassakriisin kanssa.

Moderni Gaborone on varsin nuori kaupunki, ja matkailijalle sen merkittävimmät nähtävyydet ovat kaupungin lukuisat kirkot ja muut uskonnolliset rakennukset, kansallismuseo ja sen taidegalleria sekä The Three Dikgosi Monument, joka on omistettu kolmikolle, jotka matkasivat Iso-Britanniaan hakemaan myöhemmin itsenäistymisen mahdollistanutta suojelua Botswanalle. Me kävimme ydinkeskustassa vain hyvin pikaisesti tapaamisen merkeissä, joten valokuvat nähtävyyksistä jäivät ottamatta. Majoituimme kaupungin keskustan ulkopuolelle kahdessa varsin erilaisessa paikassa, ensin pohjoispuolella sympaattisessa puumajassa*, sitten keskustan lounaispuolella uudessa, modernissa kerrostaloasunnossa*.

Botswanaan matkustavalle Gaboronea ja Francistownia voi suositella lyhyinä pistäytymispaikkoina, mutta maan todellinen viehätys piilee sen pohjoisosan uskomattoman upeassa luonnossa, erityisesti Okavangon suistossa ja Choben kansallispuistossa. Matkailusta on viime aikoina tullut timanttikriisin myötä maan hallinnolle entistä tärkeämpää, ja “high-value, low-volume” -luontomatkailun lisäksi maassa on alettu painottaa myös sen eteläisempiin osiin sijoittuvaa kulttuurimatkailua, sekä vierailuiden tarjoamista pienemmille luonnonsuojelualueille.

Onko Botswana sinulle tuttu maa, tai oletko reissannut muissa eteläisen Afrikan maissa? Kiinnostaako luksus-safarikohteet, vai suositko mielummin pienemmän budjetin vaihtoehtoja? Jaa ajatuksia ja kokemuksia kommenteissa!